Mä oon pienestä asti ollut ihan mielettömän eläinrakas, ja edelleenkin mä tulen paremmin eläinten kanssa toimeen kuin ihmisten. Jos jonkun tuttavan luona on lemmikkieläin, voit olla varma, että menen ensimmäiseksi sen elukan luokse lässyttämään sille :D Lässytän myös kadulla tuntemattomien ihmisten koirille, jos vaan omistaja vaikuttaa siltä, että sille saa lässyttää x) En mä nyt kuitenkaan kaikkien nelijalkaisten kimppuun hyökkää jos ohi kävelevät, mutta on mulla kyllä ihme tapa hymyillä aina niille koirille... Siis koirille, ei suinkaan omistajalle :DDD

Eli siis. Mä nyt valitsin postauksen pää"henkilöiksi" mun kaksi ensimmäistä lemmikkiä, joita oikeasti voi kutsua mun ensirakkaudeksi. Anteeksi, tästä tulikin aika paljon pidempi kuin oli tarkoitus :D

Riku oli tricolor collie, jonka isä osti mulle 8-vuotissynttärilahjaksi. Mä muistan sen päivän vieläkin. Olin toivonut synttärilahjaksi sellaista hervottoman kokoista valkoista pehmolelukoiraa, ja olin mennyt päiväksi naapuriin Annikan kanssa leikkimään. Iskä oli tullut kotiin ja soitti mulle naapuriin, että pitäisi tulla kotiin syömään, ja että sillä on mulle yllätys. Mä olin niiiiiiiiin varma, että iskä oli nyt ostanut mulle sen pehmolelukoiran, ja tietty juoksujalkaa menin kotiin. Kun mä avasin ulko-oven ja menin sisään, niin kaikkialla oli ihan hiljaista. Muistan vielä huhuilleeni iskää, kunnes kuulin rapinaa ja joku tuli mua kohti. Se oli pieni ja pörröinen koiranpentu :') <3 Sitä mä en enää muistakaan mitä sitten tapahtui, olin varmaan ihan shokissa. Mutta myöhemmin illalla mietittiin isän ja äidin kanssa pennulle nimeä, ja lopulta siitä tuli Riku.
Näin vanhempana kun kyselin Rikusta enemmän, kuulin että isä oli sen Järvenpäästä käynyt ostamassa joltain, joka ei pitovaikeuksien/allergian tms. takia voinut sitä pitää. Rikun mukana ei mitään rekisterikirjaa tullut, mutta tietääkseni se kuitenkin oli puhdasrotuinen, eikä se sekarotuiselta kyllä näyttänytkään.

Rikulla oli tapana haukkua paljon, ja välillä se karkaili. Pennusta saakka se oli koulutettu vähän huonosti, mutta se oli muuten ihan älyttömän kiltti ja rakastettava koira. Kun mä olin lapsi, me asuttiin aika syrjässä isossa omakotitalossa, ja takapihalta alkoi metsä, jossa usein Rikun kanssa käytiin lenkillä. Aluksi Riku sai metsässä juosta vapaana, mutta se rupesi lenkilläkin tekemään niin pitkiä omia lenkkejä eikä se kutsuttaessa tullut luokse, niin katsottiin parhaaksi pitää sitä kytkettynä metsässäkin. Kun mun vanhempani erosivat, me äidin kanssa otettiin Riku meidän kanssa rivariin. Siellä ollessa se kastroitiin, kun se haukkui jokaista ohi menevää ihmistä, ja kyllä se haukkuminen vähentyikin. Aiemmin Riku lenkillä ollessa veti ihan hulluna, ja tietysti haukkui vastaantulevat koirat, mutta lopulta se käveli tosi nätisti vierellä eikä vetänyt yhtään, eikä kaikkia koiria tarvinnut enää noteerata. Rivarissa aloitettiin sen kanssa myös naksutinkoulutus, josta se tykkäsi tosi paljon.
Riku oli hirveän suojeleva ja vahti aina, että lauma on koossa ja kaikki on hyvin. Mun äiti pelkäsi koiria ennen Rikua, ja veikkaan että ihan kaikessa Riku oli nimenomaan äidille tosi hyvää terapiaa, mutta myös minä rakastin sitä ihan hirmuisesti. Riku oli vasta 7, kun siltä löydettiin kuonosta luunsisäinen kasvain. Se oli niin vaikea, ettei sitä olisi millään voinut leikata, ja lisäksi Rikulta oli sen vuoksi hampaat putoamassa :( Äiti sen eräänä päivänä vei eläinlääkärille koepalojen oton jälkeen, ja sanoi mulle, että "jos se on kasvain, niin mä en tule Rikun kanssa enää kotiin", ja muistan mielessäni kironneeni ja huutaneeni, kun äiti tuli ilman Rikua kotiin :( Vähän jälkeenpäin mua harmitti tosi paljon, etten ollut äidin mukana tekemässä sitä vaikeeta päätöstä. Äiti oli yhdessä vaarin kanssa haudannut Rikun mummun ja vaarin takapihalle, enkä mä ollut siinäkään mukana, vaan äiti teki kaiken ilman mua. Oon tuota monesti itkenyt, että mun olisi kuulunut olla paikalla.

Sitten Pola. Mä harrastin pienenä ratsastusta, noihin aikoihin kun sain Rikunkin. Käytiin ensin eri talleilla, mutta lopulta päädyttiin käymään Vaanilan tallilla iskän kanssa, ja eipä mennyt kauaakaan kun sekin innostui hevosista ja ratsastuksesta. Olin vissiin pari vuotta ehtinyt käydä säännöllisesti siellä ratsastamassa, ja mulla oli oma hoitohevonenkin siellä, kunnes tallille oli tulossa uusi hevonen, hieman arka, siro tamma, entinen ravuri. Tallin omistaja pisti mut hoitamaan tätä Polaa, ja mä olin ihan kauhuissani, kun se oli jotenkin niin villi ja säikky. Mä olin kuitenkin aika epävarma hevostenhoitaja siihen aikaan, ja hyvä etten itkua välillä Polankin kanssa vääntänyt. Meni varmaan pari viikkoa, kunnes isä yks päivä sanoi että "muistatko sen Polan, mä ostin sen." Olin varmaan ihan o.O Mutta me alettiin kouluttaa Polaa ratsuksi, ja aluksi se meno olikin ihan kamalaa :D Ratsastustunneilla mä kävin niin kuin aiemminkin, välillä menin Polalla ja välillä jollain muulla. Muutamalla leirilläkin kävin, mutta siellä mun hoitohevonen oli aina automaattisesti Pola.
Sen ratsastettavuus vuosien myötä parani hurjasti, hyppäsin sen kanssa pieniä esteitäkin (muut hyppäsi sillä niitä korkeampia :)), ja koulutunnitkin sen kanssa meni jo tosi mukavasti. Maastossakin sen kanssa käytiin, mutta siellä olin sen kanssa vielä vähän epävarma, lähinnä siksi, että Pola oli edelleen melko säikky, ja sen lisäksi sillä oli tapana pukitella välillä. Ja mä kun en ollut mikään ihan hirveän hyvä ratsastaja kuitenkaan, niin harvoinpa mä pukkien jälkeen selässä pysyin. Kun isä muutti Mustiolle, se otti Polan ja meidän toisen hevosen Oskun mukaansa sinne ns. kotitallille. Sielläkin muutamana ensimmäisenä vuotena tuli ratsastettua lähinnä Annikan kanssa ihan lunkisti, ja välillä ihan opettajan/valmentajan kanssa. Myös Mustiolla käytiin välillä maastossa. Sitten mun käynnit siellä alkoi harvenemaan, ja muistaisin hämärästi ratsastaneeni Polalla vikan kerran joskus 15- tai 16-vuotiaana. Musta oli kuitenkin ihanaa se, miten Pola kuitenkin luotti muhun, miten se nojasi päätään mua vasten ja nautti kun silitin sitä. Sitä sai halata, ja se oli ihanaa :)
Vuonna 2001, kun mä olin 16 ja Pola 15, se alkoi sairastelemaan. Lopulta sillä oli samaan aikaan sekä puhkuri että kaviokuume. En nyt muista kumminpäin se meni, mutta ilmeisesti toisen aikana ei saisi syöttää kauroja, ja toisen aikaan ei heiniä, joten jäi vaihtoehdot aika vähäisiksi kun molemmat oli samaan aikaan :( Ei sitten isällä ja Seijalla ollut enää oikein vaihtoehtoja, vaan eläinlääkäri lävi Polan lopettamassa. Pari kertaa oon sen jälkeen käynyt Polan haudalla siellä Mustiolla jonkun pellon reunassa. Se siis haudattiin, ei todellakaan viety teuraaksi. Kai isä sen tiesi, että en antaisi sille ikinä anteeksi jos se Polan olisi teuraaksi vienyt. Ja tuskin se itsekään olisi sellaista halunnut, rakas se oli isällekin.
Se meidän toinen hevonen, suokkiruuna Osku, ei ollut Polan kuoleman jälkeen kuulemma ollut entisensä. Se oli aina ollut tosi ärhäkkä ja pippurinen, puri ja potki korvat luimussa, ja mä pelkäsin sitä vielä isänkin luona, vaikka se jo siinä vaiheessa oli muuttunut edukseen aika paljon. Mutta Polan kuoleman jälkeen se oli kuulemma jatkuvasti kaivannut seuraa ja silityksiä, ollut ihan lälly, ja kuulemma tullut melkein tupaankin sisään :D Mun mielestä toi kuulostaa Oskusta puhuttaessa niin absurdilta ja hullulta, että oisin kyllä halunnut moisen ilmiön nähdä! Isä ja Seija sitten osti Oskulle seuraksi suokkitamma Ellun, jotka molemmat tällä hetkellä asustelevat Satutallilla Kirkniemessä. Eli Osku se vaan porskuttaa, vaikka onkin jo 24-vuotias :P
 

No, te kuitenkin haluatte vielä kuulla jostain pojasta, niin voisin kai määritellä ensirakkaudekseni pojan nimeltä "J", kun olin 16 ;) Mä oon aina ihastunut äärettömän helposti, mutta olen erotellut tuon jo rakastumiseksi. Meidän juttu ei kestänyt kuin pari kuukautta, mutta mä olin J:n kanssa onnellinen ja mulla oli sen kanssa hauskaa. Oli tietysti asioita mitä se teki, minkä takia itkinkin ja olin vähän epätoivoinenkin, ja lopulta se sitten jätti mut. Olin sille silloin tosi vihainen ja sanoin sille pahastikin. Muutaman vuoden päästä tuosta, me törmättiin kerran ryyppyreissulla ja puhuttiin asiat halki, ja se kertoi mm. oikean syyn miksi se pisti meidän jutun poikki, ja se oli kyllä lopulta aika sydämet sulattava syy, josta kävi ilmi, että mä olin ehkä kuitenkin ollut sen mielestä tosi ihana :) En mä sille ollut moneen vuoteen ollut enää vihanen, mutta sitä oli selvästikin jäänyt kaivelemaan se, ja kuinka pahasti sanoin sille, ja me oltiin molemmat ihan liikuttuneita kun siitä juteltiin.
Mun mielestä on tosi mahtavaa, jos exien kanssa pystyy olevaan kaveri ja hyvissä väleissä. Mulla ei ole mitään exiäni vastaan, ja toivon heille pelkkää hyvää. Tämä J:kin on nyt naimisissa ja kahden lapsen onnellinen isä, ja hänen Facebook-kuvistaankin huokuu mieletön onnellisuus ja rakkaus :) Hieno juttu kyllä.

Mulla on kaksi biisiä, jotka erityisesti muistuttaa juuri hänestä: