Siis mähän olen varsinainen itkupilli, ja saatan itkeä melkein mistä syystä tahansa. Tai joskus ei mitään syytä edes tarvitse.

Leffat ja tv-sarjat itkettävät jos niissä tapahtuu jotain surullista tai iloista. Mä olen joskus itkenyt mm. Kauniita ja rohkeita katsellessa, en tosin muista mitä siinä mahtoi silloin tapahtua. Leffoissa eniten itkettää silloin, jos jollekin eläimelle tapahtuu jotain, kamalaa tai ihanaa. Disneyn leffat, tai muut Lauantain perheleffat, Lassiet. Kotia kohti ym. on niitä kamalimpia. Yleensä saan kyllä itseni psyykattua olemaan itkemättä jos seurassa katson leffaa, mutta viimeksi kun katsottiin Hannen kanssa Viimeinen lohikäärme, niin pillahdin itkuun kun se lohikäärme kuoli ja muuttui tähdeksi taivaalle :( Ja se ei edes ollut eka kerta kun leffan näin.
Sitten joku Taru Sormusten Herrasta, ja se kohta kun Aragorn kolmannessa rainassa sanoo hobiteille, että "My friends, you bow to no one", ja sitten ne kaikki kumartaa hobiteille <3
Itkettäviä leffoja on ihan älyttömästi, ja jos tuollaisessa koskettavassa kohdassa musiikki on vielä kohdallaan, niin kyynelkanavat aukee ihan välittömästi.
Valitsin tuohon kuvaan Disneyn Leijonakuninkaan, koska tuo kohta kun Mufasa kuolee, on varmasti yksi maailman itketyimmistä elokuvakohtauksista. Mä en ole nähnyt Leijonakuningasta varmaan 15 vuoteen, joten vähän pelottaa kuinka paljon itken kun sen taas nään. Ja tämä nimenomainen leffa oli ilmestyessään muuten ensimmäinen elokuva ikinä, jonka aikana itkin. Ja mä olin silloin... 10-vuotias.

Mistä päästäänkin musiikkiin. Musiikki nostaa mulla pintaan kaikenlaisia tunteita, ja saatan itkustaa useinkin musaa kuunnellessa. Ja biisin ei edes tarvitse olla surullinen, päin vastoin, se voi olla tosi hyvä bailufiilistä nostattava tanssibiisi, ja silti tulee itku kurkkuun. Esim. tässä tällä viikolla kun töissä ollessa kuuntelin mp3-soittimesta kaikkia Nummirockissa olevien bändien lempparibiisejä, niin itku tuli kurkkuun jo pelkästään siitä syystä, että ajattelin kuinka hyvä fiilis meillä sitten Hannen kanssa on, kun päästään keikalle riehumaan niitä biisejä. Sitten on erikseen vielä tosi surullisia angstibiisejä, rock-balladeja, ja muuten vaan koskettavia, joko lyriikoiltaan tai melodialtaan, tai molempien osalta.
Esim. viime jouluinen Raskasta joulua -keikka Tavastialla meni multa puoliksi melkein ohi, kun mä vollotin puolet keikasta.

Häät ja hautajaiset itkettää. Luulin aiemmin, että en oo häissä itkevää tyyppiä, mutta niin vaan viime kesänäkin leuka väpätti Annikan ja Samin häissä. Siinäkin kyllä osansa taisi tehdä Wagnerin häämarssi. Hautajaiset nyt ovat vaan surullisia tapahtumia, jo senkin takia, että läheinen ihminen on poissa, mutta myös siksi, että siellä kaikki itkee ja ovat surullisia. Se on kamalaa katsoa kun kaikilla on niin paha olla. Mä oon muutenkin sellainen, joka alkaa pillittää heti kun näkee jonkun toisen itkevän, oli se syy sitten mikä tahansa.
Samoin jo edesmenneiden läheisten tai lemmikkien muisteleminen itkettää. Ja tietysti silloin kun se tapahtuu. Kuolema on aina mielestäni surullista, vaikka sitä miten koittaisi ajatella toiseltakin kantilta.

Yhdessä vaiheessa mulla oli vaihe, että kännissä tuli itkettyä vähän väliä. Mutta se ei ollut sellaista "vittu kun kaikki on niin paskaa" -itkua, vaan yleensä olin keskustellut jonkun kanssa jostain, mistä sitten pahoitin mieleni, tai sitten oli tullut kinasteltua/riideltyä. Olin sitten humalassa tai en, niin mä en osaa riidellä, vaan mä alan aina itkeä tihrustamaan. Se ei todellakaan ole tahallista, päin vastoin, mä yritän tehdä kaikkeni etten purskahtaisi itkuun, vaan voisin järkevästi koittaa keskustella, mutta ei siitä loppujen lopuksi mitään tule.