Tällaisissa tilanteissa sitä hyvin ymmärtää miksi naiset ovat "aina niin vaikeita". Vituttaa ihan itseänikin.
Miehen oli siis tarkoitus tulla huomenna mun luo viikonlopuksi, ja mä odotin huomista koko viikon kuin kuuta nousevaa vain ja ainoastaan sen takia. On ollut ihan järjetön ikävä, vaikka edellisestä kerrasta onkin aikaa oikeastaan vain reilu viikko. Ehdin jo tehdä kaikenmoisia valmisteluja sen saapumisen varalle, ja sitten mies ilmottaa tänään ettei millään pääsekään tänä viikonloppuna tänne. Voi sitä pettymysten kyynelten määrää ja turhanpäiväistä raivoamista sekä itsekseen että muille, vaikkei ketään siitä voi syyttää, ei edes miestä, koska senkään vika se ei ole, ettei se pääsekään.
Mä olen aiemmin valittanut tässä blogissa kuinka onnellisuus on aina niin lyhytaikaista, mutta mitäs nyt sitten kun oon jo puolen vuoden ajan ollut tosi onnellinen suurimmaksi osaksi juuri tämän miehen takia, niin miksi pitää väkisin kitistä jostain pienistä asioista, joilla ei ole mitään merkitystä asian kokonaiskuvassa? Kertokaapa. Koko ajan muka pitäisi olla edes vähän draamaa, mutta sit kun sitä draamaa on oikeesti, niin sitä onkin jo liikaa ja kaikki kaatuu päälle (ja tottakai kitisen siitä). Tai sitten se johtuu vaan yksinkertaisesti siitä että oon epävarma ja epäileväinen, ja jotenkin alitajunnassa testaan sitä miestä. Tai sitten oon vaan hemmoteltu kakara ja itken aina kun en saa haluamaani. Vaikea sanoa, mutta se tuntuu inhottavalta musta itsestänikin.
Onneksi sitä sentään aika usein muistaa miten hyvin asiat on niin kuin ne on, ja muistaa antaa krediittejä miehellekin.
Kaukosuhteen takia me nähdään melko harvoin nykyisin, ja miehellä on vielä joinain viikonloppuina bänditreenit (+ keikat päälle), joiden vuoksi se ei ole edes kotipaikkakunnallaan. Eli periaatteessa nähdään noin joka toinen viikonloppu. En mä kuitenkaan valita, tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. On sitä omaa tilaa hengittää ja aikaa tehdä omiakin juttuja, ja kun vihdoin nähdään toisemme, on se jälleennäkeminen aina vähän spesiaalimpaa ja ihanampaa :)
Ja mun äidilläkin on kaukosuhde ollut jo vissiin 6-7 vuotta! Kyllä se kestää jos molemmat on valmiita tekemään töitä sen eteen. Siksipä mun pitäisikin kyllä alkaa säästää vähän matkarahoja että pääsisin joskus miehenkin luokse, tää kun on ollut tämän puoli vuotta niin yksipuolista, että mies on tullut aina mun luo, ja mä olen käynyt sen kotona vaan kerran, ja sekin sinä aikana kun se asui täällä ja tarvitsi kotoa lisää kamaa.
Me ei nimellisesti vielä(kään) seurustella, mutta eipä se oikeestaan enää mua niin suuresti häiritse, kun kuitenkin käyttäydytään kaikin tavoin kuin seurusteleva pari, ja molemmilla on tosi hyvä olla. Kun seuraavan kerran joskus sitten saan moisen kohtauksen, että asia kalvaa mua, niin otanpa sen sitten puheeksi... Jos osaan. Se on mulle todella vaikeaa.
Kyllä tästä hyvä vielä tulee :) Viikon päästä se (toivottavasti!) tulee tänne, ja mun nimpparit vietetään niiden keikalla Libertessä. Kivaa :)
Ai niin, soitin eilen yhdestä keskustan vuokrakaksiosta, ja tää oli ensimmäinen, jonka suhteen uskallan edes jotain toivoa. Parin viikon sisällä saan tietää koska sitä asuntoa sais käydä katsomassa. Mä niin toivon että kämppä olis kiva, ja ennen kaikkea että mä ja Nikki saatais se. Toki mulla on vielä melkein 4kk aikaa asua tässäkin kämpässä, mutta mä en halua kahta viimeistä kuukautta viettää täällä ihan paska housuissa että apua, mulla ei vieläkään ole uutta kämppää ja jään kodittomaksi! No okei, tilanne ei varmasti olis niin paha jos huolisin yksiön, mutta kaksiosta on aika vaikea lähteä yksiöön, tai muuten edes pienempään luukkuun kun kaikki huonekalut on ostettu tätä kämppää varten.
Nyt vois kokeilla nukkumista kun vitutuskin jo laantui.
Miehen oli siis tarkoitus tulla huomenna mun luo viikonlopuksi, ja mä odotin huomista koko viikon kuin kuuta nousevaa vain ja ainoastaan sen takia. On ollut ihan järjetön ikävä, vaikka edellisestä kerrasta onkin aikaa oikeastaan vain reilu viikko. Ehdin jo tehdä kaikenmoisia valmisteluja sen saapumisen varalle, ja sitten mies ilmottaa tänään ettei millään pääsekään tänä viikonloppuna tänne. Voi sitä pettymysten kyynelten määrää ja turhanpäiväistä raivoamista sekä itsekseen että muille, vaikkei ketään siitä voi syyttää, ei edes miestä, koska senkään vika se ei ole, ettei se pääsekään.
Mä olen aiemmin valittanut tässä blogissa kuinka onnellisuus on aina niin lyhytaikaista, mutta mitäs nyt sitten kun oon jo puolen vuoden ajan ollut tosi onnellinen suurimmaksi osaksi juuri tämän miehen takia, niin miksi pitää väkisin kitistä jostain pienistä asioista, joilla ei ole mitään merkitystä asian kokonaiskuvassa? Kertokaapa. Koko ajan muka pitäisi olla edes vähän draamaa, mutta sit kun sitä draamaa on oikeesti, niin sitä onkin jo liikaa ja kaikki kaatuu päälle (ja tottakai kitisen siitä). Tai sitten se johtuu vaan yksinkertaisesti siitä että oon epävarma ja epäileväinen, ja jotenkin alitajunnassa testaan sitä miestä. Tai sitten oon vaan hemmoteltu kakara ja itken aina kun en saa haluamaani. Vaikea sanoa, mutta se tuntuu inhottavalta musta itsestänikin.
Onneksi sitä sentään aika usein muistaa miten hyvin asiat on niin kuin ne on, ja muistaa antaa krediittejä miehellekin.
Kaukosuhteen takia me nähdään melko harvoin nykyisin, ja miehellä on vielä joinain viikonloppuina bänditreenit (+ keikat päälle), joiden vuoksi se ei ole edes kotipaikkakunnallaan. Eli periaatteessa nähdään noin joka toinen viikonloppu. En mä kuitenkaan valita, tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. On sitä omaa tilaa hengittää ja aikaa tehdä omiakin juttuja, ja kun vihdoin nähdään toisemme, on se jälleennäkeminen aina vähän spesiaalimpaa ja ihanampaa :)
Ja mun äidilläkin on kaukosuhde ollut jo vissiin 6-7 vuotta! Kyllä se kestää jos molemmat on valmiita tekemään töitä sen eteen. Siksipä mun pitäisikin kyllä alkaa säästää vähän matkarahoja että pääsisin joskus miehenkin luokse, tää kun on ollut tämän puoli vuotta niin yksipuolista, että mies on tullut aina mun luo, ja mä olen käynyt sen kotona vaan kerran, ja sekin sinä aikana kun se asui täällä ja tarvitsi kotoa lisää kamaa.
Me ei nimellisesti vielä(kään) seurustella, mutta eipä se oikeestaan enää mua niin suuresti häiritse, kun kuitenkin käyttäydytään kaikin tavoin kuin seurusteleva pari, ja molemmilla on tosi hyvä olla. Kun seuraavan kerran joskus sitten saan moisen kohtauksen, että asia kalvaa mua, niin otanpa sen sitten puheeksi... Jos osaan. Se on mulle todella vaikeaa.
Kyllä tästä hyvä vielä tulee :) Viikon päästä se (toivottavasti!) tulee tänne, ja mun nimpparit vietetään niiden keikalla Libertessä. Kivaa :)
Ai niin, soitin eilen yhdestä keskustan vuokrakaksiosta, ja tää oli ensimmäinen, jonka suhteen uskallan edes jotain toivoa. Parin viikon sisällä saan tietää koska sitä asuntoa sais käydä katsomassa. Mä niin toivon että kämppä olis kiva, ja ennen kaikkea että mä ja Nikki saatais se. Toki mulla on vielä melkein 4kk aikaa asua tässäkin kämpässä, mutta mä en halua kahta viimeistä kuukautta viettää täällä ihan paska housuissa että apua, mulla ei vieläkään ole uutta kämppää ja jään kodittomaksi! No okei, tilanne ei varmasti olis niin paha jos huolisin yksiön, mutta kaksiosta on aika vaikea lähteä yksiöön, tai muuten edes pienempään luukkuun kun kaikki huonekalut on ostettu tätä kämppää varten.
Nyt vois kokeilla nukkumista kun vitutuskin jo laantui.
