Mä oon jännittäjäluonne, ja jännitän tosi monia asioita.
Mitään paniikinomaista pelkoa mulla ei ole vielä ilmennyt mistään, eikä ole esim. pelkoja jotka haittaisivat mun jokapäiväistä elämää mitenkään.

Mä en sanoisi pelkääväni hämähäkkejä, ampiaisia tai muita ötököitä, ne vaan ällöttää, kauhistuttaa ja kuvottaa mua.
En myöskään tiedä voiko mun korkeanpaikankammoa sanoa peloksi, mutta mä en mielelläni korkeilta paikoilta katso alas, ellei välissä ole oikeesti joku tukeva kaide. Mulla menee jalat veteläksi ja alkaa heikottaa, ja mielelläni seison mahdollisimman kaukana reunasta.

Mä en pelkää pimeää, mutta joskus mua pelottaa kävellä pimeällä kaupungilla. Humalaiset miehet on myös välillä vähän pelottavia, ei tietysti kaikki, se riippuu niin paljon olemuksesta ja omastakin humalatilasta.

Se, mitä oikeasti pelkään, on kuolema. Ei siinä mielessä, että se tapahtuisi mulle, vaan siinä, että se tapahtuisi mun kaikkein läheisimmille ihmisille. Vaikkapa avomies, paras ystävä, vanhemmat, lemmikit. Ne, joita maailmassa rakastan eniten. Kuolema voi tulla ihan ykskaksyllättäin, mutta ei sitä tule ajatelleeksi. Vakavat ja kuolemaanjohtavat sairaudet pelottaa enemmän. Ehkä osaksi siksi, että siinä näkee kuinka elämä pakenee ihmisestä vähitellen. Joutuu katselemaan kun toinen kärsii.

Tuohon edelliseen liitty myös pelko yksin jäämisestä. Se, että jossain vaiheessa olen tilanteessa, jossa mulla ei ole enää poikaystävää, ei hyviä kavereita eikä vanhempia, mulla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Kyyhöttäisin yksin kotona päivästä toiseen. Se olis kamalaa :(

Mä pelkään myös tavallaan tulevaisuutta, koska mulla ei ole selkeätä, eikä edes vähemmän selkeätä visiota siitä, mitä mä tulevaisuudeltani haluan. Mitä mä haluan tehdä työkseni isona, missä mä haluan asua, haluanko mä lapsia, vai haluanko mä viettää elämäni vain miehen ja lemmikkien kanssa. Tiedän sentään mitkä asiat mua kiinnostavat, mutta ei ne oikein ole sellaisia, joilla voisi elantonsa ansaita. Oon vähän kuin vailla päämäärää, ja se on jotenkin ahdistavaa, kun ei tiedä minkä askeleen ottaisi seuraavaksi. Joidenkin mielestä se voisi olla vapauttavaa, mutta mä ottaisin mieluummin sen päämäärän :)

Pelkään myös tulipaloa. Musta olisi kamalaa menettää kaikki tavarat ja niihin liittyvät muistot. Mutta kaikkein kamalinta tulipalossakin olisi se, ettei kissoja saataisi pelastettua :( Hui, en tahdo edes ajatella...

Unohdinkohan jotain. No, siinä ainakin tärkeimmät.